"Ei aika mene helminauhaan,
hyvin hetkin hyväiltävään,
se kuiluun mustaan pisaroi
ja maahan imeytyy" CMX

Kun odottaa jotakin neljä vuotta ja sitä ennen odottaa, että voisi alkaa odottaa, ei voi välttyä ajatukselta, että aika valuu alaspäin vauhdilla, haaskautuu. Odottaessa tulee kuljettua välillä poispäin tavoitteesta. Ehkä odotus on kuitenkin tärkeää, yhtä tärkeää kuin toteutuminen. Odottaessa täytyy keksiä jotakin muuta: harrastaa, tavata ihmisiä, kirjoittaa, yrittää ymmärtää, elää. Joutuu sietämään tunnetta, että oma elämä ei mennyt niin kuin suunnitteli ja että kaikki on epävarmaa. Odottaminen on silti maailma toiseksi vaikein asia. Vaikeinta on tietää, että tavoite ei täyty edes odottamalla. Se on hetki, joilloin tekee mieli kuolla. Siitäkin voi toipua, mutta odottaja ei voi toipua, koska hän on edelleen toveikas. Loppuun asti, salaa. Hän sanoo muille, ettei edes enää odota, mutta hän odottaa.

Kun käyttää elämänsä odottamiseen, voi kuoleman hetkellä tuntua siltä, että odottikin kuolemaa.

Minä olen odottanut jo jonkin aikaa. Ensin odotin, että mieheni olisi valmis lapseen. Tätä kesti kolme vuotta. Sitten odotin kaksi vuotta, että tulisin raskaaksi. Välissä odotin lääkärin aikaa ja leikkausta. Nyt odotan, että saisin synnytettyä elävän lapsen. Yksi odotus meni jo kesken ja odotus alkoi alusta. Keskenmenon jälkeen yritimme kuusi kuukautta lasta. Kesäkuussa onnisti ja aloin taas odottamaan, lähinnä ikäviä uutisia. Silti olen salaa toiveikas. Tällä hetkellä on menossa viikko 5+3. Olen neuroottinen ja mielessäni pyörii vain keskenmeno. Edellinen ei oireillut ja selvisi vasta viikolla 12 ultrassa. Se oli elämäni pahin hetki. Viiden vuoden odotus päättyi keskenmenoon, lääkkeelliseen keskeytykseen ja kaavintaan. Se hetki kun näkee viiden vuoden odotuksen vessanpöntössä, on karmea. Viisi vuotta oli tässä.

Avasin blogin, koska haluan kertoa ajatuksiani muille. Toivon myös vertaistukea.